Kevät, kesä – väkevä unelma oli kahlehtinut nääntyneet ihmispoloiset: elämä avautui heidän eteensä leveänä tienä, joka kohti yli vihannoivien lakeuksien kaukaiseen onnen maahan; siellä huojuivat viljapellot valon kullassa, ja tuulet kantoivat sylissään ihmislasten raikkaan naurun.
Eeva oli kokenut tämän kevään todellisena "uudestisyntymisenä". Hänen henkinen elämänsä oli läpikäynyt täydellisen vallankumouksen, ja yhä vieläkin jatkui samaa intohimoista kuohuntaa. Toivo ja toivottomuus, yö ja päivä, kaikki nämä inhimillisen tunneasteikon äärirajat lukemattomine välittävine muotoineen löivät hänen lävitseen vastustamattomina aaltosikerminä. Usein hän rimpuili niiden puristuksessa epätoivoisena, mutta aina, kun hän vain hetkiseksikin vapautui niistä, tunsi hän ihmeellisen rauhan valautuvan mieleensä, ja hän oli tyytyväinen osaansa; tämähän oli nyt sitä rakastettua elämää, jota hän oli lukemattomina yksinäisinä hetkinään etsinyt ja pyytänyt. Pakenisiko hän nyt, kun se vihdoinkin lähestyi häntä?
Eeva aavisteli, että hänen henkinen olemuksensa lähestyi erästä ratkaisevaa muotoutumisvaihettaan; rakkauskin oli vain väline tässä samassa selkiintymistapahtumassa. Tunteiden alkeellinen kuohunta oli polttava hänestä pienen ja mitättömän, ja hänestä oli tuleva, ellei nyt juuri suurta, niin ainakin suurempi ja onnellisempi kuin tähän saakka. Mielen sisäinen kaaos oli välttämätön paha, joka oli voitollisesti kestettävä; taistelua ei saanut paeta, kärsimyksiä ei saanut vältellä, sillä ihmisen persoonallisuus muotoutui vasta hengen ahjossa. Ulkonaiset vaiheet karkeine muotoineen merkitsivät vähän, mutta ilman sisäistä kokemusta ei ollut luonteen kypsyyttä. Ja mitä oli sitten tämä luonteen kypsyys; tuskinpa muuta kuin sisäistä selkiintymistä, tuollaista ajatusten ja tunteiden tyyntä kauneutta, mikä on niin ominaista ihmiselle voitollisesti kestettyjen kärsimysten jälkeen. Kannattiko sitä tavoitella? Totisesti, mikä oli hänelle sitten arvokkaampaa? Ikuinen pimeyskö, ikuinen vaellusko ilman tiettyä päämäärää, ilman ainoatakaan lepohetkeä, ilman kaikkea iloa ja tyydytystä; lihan alkeellinen villityskö? Ei; tulipa mitä tuli, oli hänen seisottava omalla kannallaan ja vastattava omista teoistaan.
Jotakin tällaista saattoi Eeva epämääräisesti ajatella päivän valoisina hetkinä, mutta yöllä hän tavallisesti kadotti luottamuksensa omiin voimiinsa. Oli naurettavaa kuvitellakaan, että hän niin vain vapautuisi entisyydestään; eivätkö veriin syövytetyt sukutraditiot, eivätkö kasvatus ja perhesiteet, eikö uskonto vakiintuneine muotoineen, eivätkö vuosikausien ajatustottumukset, eikö kaikki tämä sisäinen muotoutuminen, jonka alaisena hän oli elänyt, nyt siis merkitsisikään mitään? Turha oli siihen edes vastata. Hänen oli mahdoton vapautua niistä kokonaan, mutta varmaa myöskin oli, että ne aiheuttamallaan vastustuksella selkiinnyttivät ja kirkastivat päämäärää. Kerran hän oli sen saavuttava, ei sellaisena, kuin se hänen mielessään innostuksen hetkinä väikkyi, vaan sellaisena, miksi hänen sisäinen minänsä jaksoi sen todellisuudessa kehittää, - Ihannettahan ei saavuteta, koskapa henki, joka elää, ei voi pysähtyä mihinkään paikallaan olevaan; saavutettuaan päämääränsä se huomaakin tästä uudesta lähtökohdastaan avautuvan uusia näköaloja uusine tehtävineen.
Rakkaus myllersi Eevan ajatuselämää päivin ja öin. Varsinkin illat olivat usein kuumeisia ja vaikeita kestää. Tuomien tuoksu kiihdytti hänen verensä juoksua, ja tuulen hempeä kosketus sai hänen poskensa hehkumaan. Hänen koko olemukseensa tuli jotakin käsittämätöntä arkuutta, mikä usein säikähdytti häntä itseäänkin. Ihmisiä hän suorastaan pakoili; äidin hellä huolenpito vaivasi häntä, ja isän tutkivat silmäykset kiihottivat hänet outoon raivoon. Pienoisetkin vastoinkäymiset koskivat häneen kipeästi, ja usein hän sanoi terävän sanan, vaikkei sitä tahtonutkaan. Kaikki tämä oli niin vierasta hänen entiselle minälleen, että ne harvat ihmiset, jotka hänet näkivät, tuskin tunsivat häntä samaksi Tulimaan Eevaksi, jonka tahdikkuuteen he olivat saaneet aina luottaa, ja jonka sävyisä hymy oli kuuluisa kauneudestaan. Eeva tiesi tämän hyvin itsekin, ja toisinaan hän häpesikin asiatonta ärtyisyyttään, mutta mikä kummallisinta – vieläpä tämä häpeäkin oli vain omiaan lisäämään hänen sisäistä arkuuttaan.
Ainoa henkilö, jota hän jaksoi sietää melkoisella rauhallisuudella, oli tuo hiljainen ja kaino Kaisu-tyttönen. Yhä useammin hän haki tämän seuraa, eikä poloisen liikuttava kiitollisuuskaan, vaikka se alkoikin ilmetä melkeinpä sairaalloisena palvontana, tehnyt häneen vieroittavaa vaikutusta. He olivat hiljainen, harvasanainen pari. He istuskelivat joko Kaisun luona tämän aittarakennuksessa olevassa, tavallisesti koivunoksin kaunistetussa kesäasunnossa, taikka sitten he molemmat kiipesivät Eevan omaan ullakkokamariin. Avattuaan huoneensa ikkunan he antoivat tuulen ripotella lattialle tuomien kuihtuvia teriöitä. Äsken vielä nuo puut olivat seisoneet niinkuin morsiusneidot valkoisissa pukimissaan kehkeinä ja tuoksuvina, mutta jo nyt putosivat viimeisetkin kukinnot; tämä kesä olikin pelottavan varhaiskypsä. Vaistomaisesti he vilkaisivat omia nuorteita muotojaan, ja hiljainen huokaus tukehtui heidän rintaansa: noin katoaa kauneus, noin katoaa elämä – kukkeimmillaankin on siinä kuoleman häivä.
Usein he myöskin kävelivät ulkona loitoten läheisiin metsiin ja vainioille. Sammal tuoksui kuivana, ja sieltä täältä, vihreän katoksen varjostamilta aukeilta, tuikuttivat metsätähtien valkeat teriöt. Punaiset suokukat hehkuttivat vienoista valoaan, ja kaikkialle yli koko metsän lehahti suopursujen väkevä lemu. Oravat hyppelehtivät oksalta oksalle, teeriperhe kukersi onnekkaana, ja tuolloin tällöin kahahti metsäkanan rauhaton siipi. Käen kukunta sulautui korpien kaukaiseen huminaan, ja tyttöjen oma lämmin hengitys antoi tähän soinnutteluun kiihkeän lisänsä. Raikas ilma täytti heidän keuhkonsa, ja etäiset tuulet kantoivat heidän poveensa kaikki vaeltamisen tuskat ja ilot. Aah. Kesä oli todellakin ihanaa; ja yhä uudelleen he täyttivät keuhkonsa metsien väkevällä hengellä. Tätä kesti toisinaan tuntikausia; vasta yön parmahilla he erkanivat toisistaan nukahtaakseen kumpikin tahollaan veri rauhattomana ryskäten. Sen äänessä tuntui humisevan metsien tumma laulu ja tuoksuvan suopursujen raskas lemu. Heidän koko ruumistaan poltti outo hehku, ja heidän oli unissaankin pakko heittelehtiä kyljeltä kyljelle. Vasta aamulla heidän lypsäessään lehmihaassa karkoitti tuulen kirpeä puraisu heistä viimeisenkin turruttavan aistimuksen, ja vapaina kytevästä kiihkostaan he saattoivat suorittaa päivän askareensa. Aurinko valoi lempeän siunauksensa yli heidän nuoren ruumiinsa; ja todellakin: silloin tällöin he kokivat itsessään elämän koko tulvehtivan runsauden: Voi sanoa, että he olivat onnellisia siinä määrin kuin ihminen onnellinen on – ilman lopullista täyttymystä.
Mutta illalla, silloin tuli taasen ikävä. Ja se oli niinkuin syövyttävä tulen liekki, jota ei voinut välttää pakenipa minne tahansa. Voi tuota ikävää: Se oli tehdä ihmisen hulluksi poltollaan – ja vaikka sille nauroikin, ei se hellittänyt sittenkään otettaan. Vanha talokin harmaine varjoineen huokasi sen painon alla, ja yli niittyjen vehmaan vihreyden havisi tuulen ahnas hyväily. Metsä voihki, ja sieltä täältä puiden pylväsryteikköä puhkoen pisti valon kirkasteräinen miekka viiltävästi. Ikävä oli kaikkialla. Se laskeutui ihmisten ylle raskaana sumuna, himmensi heidän silmänsä, hämäsi heidän aivonsa, ja tunkeutui heidän vereensä tyydyttämättömän himon kiihkolla.
Eeva kääntelehti tuntikausia vuoteessaan saamatta unta. Hän käsitti kyllä oman naurettavan tilansa, ja häpeän ja itseinhon laineet löivät hänen lävitseen, mutta kaikki turhaa: ikävä vain tiukensi otettaan. Se oli niinkuin painajaisunien mörkö, joka lähestyi lähestymistään, mutta jota ei voinut paeta, koskapa jalat, nuo juuttaat, eivät totelleet aivojen käskyjä. Ja mitä lapsekkaita temppuja se hänellä teettikään: Hän siveli omia poskiaan, omaa tukkaansa, kaulaansa ja koko ruumistaan, ja tämän teki hän vain siksi, että hänen oli pakko hyväillä jotakuta. Yhä selvempänä palautui eräs määrätty kuva hänen mieleensä: Artturi. Häneen keskittyi kaikki – hän oli maailman avain ja portti ikuisuuteen. - - Eevan oli todellakin surullinen velvollisuus nauraa itselleen.
Päivät kuluivat toki nopeasti, ja helluntai läheni. Pari yötä vielä, ja sitten Artturi tulisi, puhuisi hiljaisin äänin, katsoisi häntä suoraan silmiin; ja hän tuntisi itsensä niin onnelliseksi – keskellä suurta hämminkiään, että hän kehräisi mielihyvästä. Artturi kietoisi käsivartensa hänen ympärilleen, heilauttaisi hänet korkealle ilmaan niinkuin pikkutyttösen; ja taaskin hänen olisi pakko nauraa kikertää tyydytyksestä. - - Hyi, hänen olisi jo aika lopettaa.. ja hävetä. Mutta – entäpä jos Artturi ei ikävöisikään häntä? Tässä Eevan ajatus taasen takertui voittamattomaan vaikeuteen. Perin todellinen katkeruus täytti hänen mielensä, ja hän oli valmis jopa vihaamaan tuota poloista miestä, joka välitti hänestä niin vähäsen . . kunnes hän nukahti riuduttaviin kuvitelmiinsa.
Tänään oli perjantai, ja tänään heidän piti lähteä istuttamaan metsää eräälle hakatulle aukiolle. Metsänkylvö oli iloista puuhaa, ja siksi he talsivatkin sinne mielihalusta. Eeva oli joukon johtaja, sillä hän oli ollut tällaisissa toimissa ennenkin, niin että isä uskoi koko puuhan hänen huolekseen. Jo aamulla varhain he sonnustautuivat matkalle. Heistä oli kolme täysikäistä naista, hän, Kaisu, Renkojan Saima sekä tämän pieni Kaarina-tyttönen, ja kaksi oivaa miestä, renki-Matti ja eräs lähiseudun päiväläinen, Ville, oikea lökäpöksyinen korvenraivaaja hänkin. Hanhenmarssissa he kulkivat kapeita kinttupolkuja läpi suoperäisten ryteikköjen ja halki kanervaa kasvavien kangasmaiden. Edellä löntystivät nuo kunnon miehet, Matti ja Ville, raskain saappain ja huljuvin takamuksin. Hartaina ja melkeinpä koko matkan äänettöminä hymyillen he väännättivät – hartiat kuokkimisen vääristäminä, jalat polvista lengollaan. Aurinko läikkyi heidän mustuneilla kasvoillaan ja kipunoi heidän haalistuneessa tappuratukassaan; kuokka heilahteli tyynenä heidän olkapäillään, ja silloin tällöin he sujauttivat syvän hiljaisuuden keskeltä jonkin mehevän sukkeluuden. He olivat oikea kaskenviertäjäpari, ja siinä verkkaisesti astuessaan he toivat mieleen lukemattomat vaisuhuuliset edeltäjänsä, jotka olivat ennen heitä vaeltaneet näitä samoja metsämaita kirves tai kuokka olkapäällä. Noin astui heidän hurstipaitainen isoisänsä, ja noin tulisi varmaankin heidän omakin poikansa astumaan, samat olivat miehien eleet ja ilmeet, ja sama oli heidän sisimpänsä – aika vain muuttui.
Miesten jäljessä seurasivat naiset, hekin perätysten. Ensimmäisenä kulki Eeva kuokka olallaan ja eväsreppu selässään. Hänellä oli kahvipannukin repussaan, vaikkei sitä kukaan aavistanut; vasta sitten, kun kaikki tuntisivat itsensä hikisiksi ja väsyneiksi, hän vetäisi sen esille. Ilon piti vallita tällä kesäisellä retkellä; se oli hänen tahtonsa. Toisena taapersi Kaisu, piskuisena ja mitättömänä. Suuri kuokka heilahteli iloisesti hänen hennolla olkapäällään, eikä hän näyttänyt siitä vähääkään kärsivän.
Hänen siniset silmänsä tulvivat valoa, ja ainakin kerran vajotessaan nilkkoja myöten mutaiseen suosilmäkkeeseen hän nauraa kikersi riemukkaasti niinkuin pieni lintu. Metsä olikin hänen oikea asuntonsa; siellä hänen vähäinen ruumiinsa sai uuden voiman; puna kohosi hänen kasvoilleen, ja tuon tuostakin ikäänkuin vastustamattoman ihastuksen puuskassa pääsi hänen rinnastaan välitön huudahdus. Viimeisenä asteli Saima Kaarina-tyttösineen. Kuokka häneltä puuttui, koskapa Ville oli ottanut sen kohteliaasti kantaakseen, mutta lapsensa kuljettamisessa hänellä olikin täysi työ. Kuivalla polulla Kaarina tuli kyllä yksikseenkin toimeen. Iloisena hän hyppelehti pitkin kimmeltävää havumattoa. Joskus hän kyykistyi maahan jäädäkseen tuijottelemaan vilisevää muurahaispaljoutta, mutta äiti hätyytti aina hänet hyvissä ajoin matkaan. Silloin hän tavallisesti loikki yli sammaleisten mättäiden naisten edelle kiirehtien taapertamaan miesten jälkiä matkiakseen näiden käyntiä hullunkurisella tavalla. Pian hän kuitenkin kyllästyi tähän haarukoimiseen, ja tuossa hän jo nököttikin valtavaan karhunsammalpehkoon uponneena, kädessä pari vienoista ketunleipää. Hänen silmänsä hehkuivat väsähtäneinä, vaikkakin onnekkaina, ja vakaat miehetkin pitivät häntä niin ihastuttavana näkynä, että he jopa pysähtyivät häntä nimenomaan katsoakseen. Tyttönen naurahti kevyesti, ja ennenkuin kukaan oikeastaan tajusikaan hän jo hyppelehti äitinsä rinnalla silmät innostuksesta palaen. Niin kului matka nopeasti ja huolettomasti, eikä aikaakaan, kun he omaksi yllätyksekseen huomasivat saapuneensa perille.
Tuossa levitteleikse hakattu aukio heidän edessään. Haapaa ja koivua kasvoi siellä täällä matalana pensaikkona, ja jotkut jäljelle jääneet tuuheat männyt kohisuttivat oksiaan raikkaassa tuulessa. Sammal kiipesi yli lahoavien kantojen, horsmat kohottivat tukevaa varttaan päin valoa, ja keskellä kivistä somerikkoa heloitti vihreä ruoho. Tähän oli heidän kylvettävä siemen; vuosikymmenien kuluttua humisisi samalla paikalla iloinen tuuli läpi uhkean mäntymetsän. Tuskin he itse saisivat työnsä tuloksista nauttia, mutta kukapa tiesi vaikka se koituisi heidän lastensa tai lastenlastensa hyväksi.
"Iltaan mennessä pitää tuo aukea tulla viimeistään kylvetyksi; ehdimme kyllä hyvinkin ilman hosumista. Nyt kuitenkin huilitaan hetkinen, että miehet saavat panna tupakaksi; mekin kokoamme voimia."
Näin sanottuaan Eeva istahti rehevästi männyn juurelle asetettuaan ensin reppunsa sen toiselle puolelle muutamien vehmaiden mättäiden varjoon. Saima ja Kaisukin kerääntyivät hänen ympärilleen iloisesti voihkien, ja miehet kyykähtivät läheiselle kivelle, eikä kulunut aikaakaan, kun he jo vetelivät mehukkaita haikuja paksuista pölleistään. Kaarina yksin osoittautui väsymättömäksi; hän loikki viileässä metsässä sinne tänne, ja tuon tuostakin helisi hänen raikas naurunsa läpi ruskean pilariston; hän tönki maassa käsineen ja jalkoineen niinkuin pahankurinen pentu – ja yht’äkkiä hän saattoi milteipä hukkua uljaaseen sammalikkoon. Punaiset suokukat viehättivät häntä, ja niiden sitkeitä juurakoita hän kiskoi maasta hiessä päin, mutta metsätähtien vieno tuike ilahdutti häntä vieläkin enemmän. Hän keräsi niitä kimpuittain ja saatuaan vihdoin sylinsä niitä tulvilleen hän taapersi kantamuksineen naisten luo. Tuuli hulmutti tukan hänen silmilleen, niinettä hän vain vaivoin näki eteensä; epätoivoissaan hän sysi kielellään suortuvia syrjään, mutta silloinpa hän suistuikin suulleen pölähtävään katajikkoon. Iloisena, vaikkakin pahasti naarmuuntuneena, hän pääsi perille, ja ponnistelujensa arvokkaaksi palkkioksi hän sai äitinsä lämpimän suudelman. Voitonriemuisena hän tähyili istuvaa naisparvea, ja hänen koko olemuksensa uhoi nuoren elämän kukkeaa runsautta.
Kaikki ihailivat tätä kaunista näkyä. Yksinpä nuo vaisuhuuliset korvenraivaajatkin hymyilivät hänelle levein suin ja hyväntahtoisesti tuikkivin silmin. He olivat molemmat naimattomia miehiä, ja tämä puhdas sulo suorastaan sokaisi heidät. Hämmentyneinä he myhäilivät, ja varmaankin heidän sydämissään ailahti tällä kertaa hiven hempeää kaipausta, joka oli liian häipyvää sanoin tulkittavaksi. Ehkäpä he kokivat epämääräisen unelman vaaleasta vaimosta, mökistä ja perunamaasta. Tai kukapa tietää, vaikka he olisivat nähneet kauemmaksikin tulevaisuuteen: näkivät, kuinka tuo samainen vaimo liekutti pellavapäistä vesaa ilmeissään äitiyden ylimaallinen hohde. Tällaiset kuvitelmat olivat heistä tietenkin mahdottomia ja hempeydessään niin hävettäviä, että heidän oli pakko sylkäistä väkevästi – mutta vielä senkin jälkeen tuo leveä hymy viipyi heidän kasvoillaan. Eikä sitä voinut väärin tulkita: jokin elävä voima oli todellakin liikuttanut heidän sisintään.
Ihme kyllä järkytti tämä näky eniten Eevaa. Aluksi hän ei käsittänyt itsekään, mistä se johtui: hän vain ihasteli tyttöstä, kunnes yht’äkkiä jokin salaperäinen leima tämän olemuksessa melkein säikähdytti hänet. Hän tiesi vapisevansa kiireestä kantapäähän, ja eräänlainen tumma humahdus katkaisi hänen hätääntyneen ajatusvilinänsä. Mitä se olikaan, joka pyrki hänen mielessään väkistekin täyteen tajuisuuteen? Sehän oli niinkuin paha enne, jonka hän kyllä oivalsi, mutta jota hän pelkäsi ajatella. Hän sulki hetkiseksi silmänsä ja nojautui taaksepäin puuta vasten; outo väsymys lamautti hänen ruumiinsa, ja yli hänen kuumien kasvojensa valui tuulen hymyilevä henkäys niin raukaisevana, että hän vain vaivoin kykeni vastustamaan kiusausta heittäytyä selälleen sammalikkoon ja unohtaa kaikki . . tämä käsittämätön hätänsäkin. Vihdoin hän kuitenkin kohottautui ja katsoi uudelleen tyttöstä edessään: niin, siinä tämä oli samanlaisena kuin aina ennenkin, hymyilevin suin, nauravin silmin. Ei mitään erikoista eikä mitään uutta ilmennyt hänessä, mutta kaikesta huolimatta, kuta kauemmin Eeva häntä tarkkaili, sitä nopeammin läpätti hänen sydämensä. Lapsikin varmaan oudoksui hänen tuijotustaan, koskapa käänsi katseensa pois ja hymyili ikää kuin anteeksi pyytäen. Ja tuossa hänen hymyssäänkin, tuossa kaukaisuuteen häipyvässä ilon pilkkeessä, joka toi mieleen tasankojen yllä kaareutuvan taivaan tyyneyden, oli häivä sitä samaa enteellistä merkkikieltä, mikä oli äsken saanut hänen sydämensä niin rajusti lyömään. Hän tajusi tuon kielen merkityksen, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä. Epämääräinen pelko, joka vähitellen paisui suoranaiseksi kauhuksi, esti häntä tempaisemasta kokonaan syrjään sitä läpikuultavaa verhoa, joka vain perin puutteellisesti peitti hänen silmiltään salaisuuden. Itse asiassa. hän tiesi sen jo; hänen tarvitsisi vain hiukkasen höllentää sisäistä valppauttaan, niin tuo pelottava asia tunkeutuisi hänen tajuntaansa täysin ymmärrettävänä. Hänen oli mahdoton jatkuvasti hillitä omaa sisäistä, yhä paisuvaa hätäänsä; hänen kasvonsa valahtivat verettömiksi, ja melkein tuupertuneena hän nojautui männyn tukevaa runkoa vasten. Tyttönen vilkaisi häneen pelokkaasti. Ponnistaen kaikki voimansa Eeva kohottautui ja nousi. Kenkään ei saisi aavistaa hänen sydämensä tilaa eikä sitä salaisuutta, joka oli hänelle juuri vastikään paljastunut. Kerran hän saisi varmuuden kaikesta – ja Jumala auttakoon silloin häntä itseään.
Niin he vähitellen nousivat kaikki, ojentelivat auringon raukaisemia jäseniään, nauroivat iloisesti itselleen ja toinen toiselleen, tarttuivat kuokkiinsa ja marssivat työpaikalle. Eeva toimi johtajana ja ohjaajana; näennäisesti tyynenä ja kokonaan asiaansa vajonneena hän selosti työtapaa toisille. Puuha oli perin yksinkertaista. Heidän piti vain asettua vierekkäin lähtöpaikalle noin puolentoista metrin etäisyydelle vieruskumppanistaan ja kaivaa kukin kohdalleen aukea istutuspaikka, ei mitään syvää kuoppaa, johon vesi talvella jäätyisi turmellakseen kasvavan taimen, vaan tasainen, avoin maaläiskä. Irtonainen peitekerros, sammal, nurmi tai muu sellainen oli kuokittava pois, niin että kostea multa paljastuisi; siihen kylvettäisiin siemen. Heidän tuli edetä kunnollisessa rintamajärjestyksessä yli koko aukean ja kuokkia kylvöpaikka jokaisen puolentoista metrin etäisyydelle. Asia kävi pian selväksi ja työt aloitettiin. Vakaat miehet kuokkivan harvoin, tottunein lyönnein, ja tämä outo aherrus milteipä nauratti heitä; naiset hosuivat taajempaan ja ähkivät teennäisen voimakkaasti vain lisätäkseen omaa hersyvää iloisuuttaan. Heistäkin tämä puuhailu oli pelkkää leikkiä; työhön oli kevyttä, kun sitä sai tehdä mielensä mukaan, ja päiväkin oli kauneudessaan suorastaan lumoava. Vähäinen tuuli viillytti ihoa, ja suopursujen tuoksu lämmitti verta; linnut lauloivat puissa, ja yli koko aukean kannoston tulvivat metsän lukemattomat äännähdykset. Eikä aikaakaan, kun he jo huomasivat ehtineensä aina männikön reunamalle. Silloin he aloittivat uuden sarjan edellisen vierestä. Nauraen he katselivat työtään – ja nuo mustina paistavat kuopparivit näyttivät todellakin erinomaisen asiallisilta.
Kesken kaiken huoahti Saima, naurahti iloisesti ja huudahti leikkisästi: "Tämä tyttö taitaa mennä lepäilemään." Hän heitti kuokkansa ja lähti kävelemään erästä sammaloitunutta kantoa kohti irrotellen samalla rannekelloa käsivarrestaan. Mutta sen sijaan että olisi itse istahtanut tuolle kannolle hän laskikin siihen kellonsa ja palasi itse jälleen työhön. Niin he jatkoivat, ja hetki hetkeltä laajeni kuokittu ala. Päivä paistoi, sääsket surisivat, ja hiki kimmelsi heidän nenänvarsissaan. Hauskaa tämä aherrus kuitenkin vain oli. Saima hosui todellisella aarteenkaivajan innolla; näytti siltä kuin hän olisi uskonut löytävänsä jokaisen sammalmättään alta kultamöhkäleen. Hänen käsivartensa paistoivat väkevinä ja punaisina, ja aina kun hän kohotti hiestyneet kasvonsa pyyhkäistäkseen hiustukon silmiltään, hän hymyili hilpeästi, niin että hänen valkeat hampaansa paljastuivat. Hän oli niin uhkea ja reimavartinen, että kuokka väläji hänen käsissään melkeinpä yhtä kepeästi kuin sukkula, jota hän lennätti päivät päästään. Tuon tuostakin hän naurahti iloisesti kenties pelkästä olemisen riemusta, eikä kukaan kysynyt, mistä hän nautti. Kesä oli temmannut heidät kaikki omaan nuorteaan sykintäänsä. Kaisunkin hentoinen varsi huojui edestakaisin, vaikka kuokka näyttikin hirmuisen suurelta hänen käsissään. Oivasti hän sitä kuitenkin käytteli, ja joka kerta, kun sen terä sattui sirahtavaan kiveen, kuului maasta terävä-ääninen parkaisu. Ei hänkään heilunut ensi kertaa kuokan varressa, niin pieni kuin olikin. Ojamaita hän oli levitellyt harva se kesä, eivätkä hänen kämmenensä pelänneet lapionkaan vartta. Elämä oli opettanut hänet nyhtämään ruumiistaan enemmän kuin mitä siitä kohtuudella lähti, ja varmasti oli olemassa lukematon määrä suuria, terveitä naisia, jotka sortuivat siinä missä hän kesti. Hehkuvin poskin hän nytkin työskenteli; tämä olikin virkistävää vaihtelua arkisten askarten lomassa.
Etusivu
